Ammoisen päivän raunioilla
ryömii kansa riutunut
Sen murtuneilla reunahilla
meitä katson ja häpeän
Vainko taivaamme liekki valaisee
meitä täällä kadossa
eksyneiden kurjassa talossa
Vieläkö jaksaa tuo liekkimme nousta
lyödä halki aikojen
ja hirttää harhan paimenen
Synnin peiton alla
karuimmalla kukkulalla
täällä itkette tulevaa
Viimeisellä atrialla
eloanne säälimällä
vain juoksette kohti kuolemaa
Tämäkö muka on
elomme ainohon
totuus
Oi, Ukko, ilmojen herra
mahtisi vielä näytä
ja hautaa tuo hengen surma
näiden eksyneiden turma
Jo nousen polviltani
ja tunnen ruumiini
Jo avaan silmäni
ja maistan vereni
Tänne sateeseen aina sieluni palaa
Vain maahan voin koskaan henkeni valaa